Vinyylilevy

Vinyylilevy on polyvinyylikloridista valmistettu kiekko, jolle tallennetaan ääntä analogisessa muodossa. Vinyylilevyn molemmille puolille voidaan tallentaa ääntä. Mekaaninen ääni-informaatio on levyn pinnalla spiraalin muotoisessa kapeassa urassa ja se voidaan toistaa levysoittimella, jonka neula seuraa uran muotoa. Urat saavat neulan värähtelemään, mistä kuuluu ihmiskorvallakin kuultava heikko ääni.

Uudemmat vinyylilevyt ovat yleensä stereofonisia, mutta alkuaikoina levyt olivat monofonisia. Stereolevyissä vasen ja oikea kanava on kaiverrettu uran eri kyljille, ja äänirasiassa on erilliset anturit neulan erisuuntaisille liikkeille. Myös nelikanavaista tallennustekniikkaa kokeiltiin 1970-luvulla, mutta se ei menestynyt kaupallisesti.^[1]

Nimitykset LP-levy (engl. long playing,^[2] pitkäsoittolevy) ja EP-levy (engl. extended play) tarkoittavat tietyntyyppisiä vinyylilevyjä. LP-levyn kehitti Peter Goldmark Columbia-yhtiölle 1948.^[3] Sitä ennen käytettiin 78 kierrosta minuutissa pyöriviä sellakkalevyjä eli savikiekkoja. LP-levy pyörii 33 ⅓ kierrosta minuutissa, ja yhdelle puolelle mahtuu noin 20 minuuttia korkealaatuista ääntä.

1970- ja 1980-luvulla useimmat äänitteet julkaistiin rinnakkain LP-levyinä ja C-kasetteina.

1. ↑ Gronow, Pekka – Saunio, Ilpo: Äänilevyn historia, s. 470–471. Helsinki: WSOY, 1990. ISBN 951-0-16155-1.
2. ↑ Lyhenneluettelo Kotimaisten kielten keskus. Arkistoitu 12.10.2013. Viitattu 18.3.2023.
3. ↑ Gronow–Saunio (1990), s. 258.